Laitoin tän mailin Calypson sisällä sukelluskalastajille ja Stigu meinas, että ois hyvä idea postaa tänne. Tässä se sellaisenaan:
Noni. Nyt se on taas näköjään aika alkaa oppimaan kantapään kautta. Oltiin päivällä hiihtämässä ekaa kertaa tänä talvena Millan kanssa ja vedettiin sellanen 45 minuutin lenkki. Mä vedin vähän pitemmän ku Milla ja tietty sitten vähän kovemmilla tehoilla. Ylämäet vei kyllä voimat. Olin ihan rikki peruslenkin jälkeen. Kotona vähän lepoa, sitten puoli viiden aikaa masu täyteen kanaa ja riisiä. Pikku tirsatkin vedin siihen kirjan päälle, mutta hallille teki mieli sitten lähteä.
Treenattiin Stigun ja Martin kanssa (oli siellä muitakin, mutta kolmistaan vedettiin treenejä). Äijät oli Tuomaksen kanssa siinä ottanut jo muutaman kevyen 25:n kun tulin messiin ja molemmat sano olevanasa vähän huonossa hapessa. Lämmittelin vähän vapaauinnilla pohjille ja aloin sen jälkeen tekemään myös 25-metrisiä. Masu oli vielä täynnä ja ajattelin että hiihto verottaa, mutta dyykit kulki yllätäen tosi hyvin. Tein neljä tosi hidasta 25-metristä, joista vika oli varmaan puolentoista minuutin luokkaa, kattelin syvässä osassa mitä pullomiehet dusailee. Ei alkanu ees supistelemaan.
Sanoin Martille, että alan vetämään jokusen 50+ vedon ja Martti tsiigas perään. Niistäkin eka tuntu tosi hyvältä, tulin jossain 60-65 metrissä ylös, että jaksaa seuraavatkin. Tokaan oli vähän lyhempi palautus (silti varmaan lähemmäs kolme minuuttia) kun Martti ja Stigu jatko vielä piikkejä. Tokakin dyykki meni silti sen saman mitan - yritin alkua tosi rennosti, lopussa ei ehkä ollut ihan yhtä kevyttä. Stigu sanoi, että 75 varmaan menisi jos vetäisin vähän rivakammin. Katoin kun Martti teki 50-metrisen ja uin toisen altaanmitan perässä. Höpistiin siinä syvässä päässä vähän kolmistaan ja Martti halusi tehdä jo seuraavaa ennen mua. Ehdin siinä siis hengitellä kunnolla, hitaasti ja syvään.
Kun Martti tuli takaisin lähdin kolmanteen pitkään dyykkiin. Lähdinkin vähän kovempaa liikkeelle, mutta hyvin vähän. Eka 25 oli tosi hyvän tuntunen, 50 tuli syvässä päässä täyteen ja piti vähän varoa pullomiehiä. Käännöksessä mietin että samalta tää tuntuu ku ne edellisetkin ja veikkasin että siihen 65:een taas mennään, mutta ajattelin potkia vähän riuskemmin. Kun tulin matalalle, tuntui ihan samalta kuin edellinenkin, mutta jostain syystä ajattelin, että vauhdilla se pääty tulee sieltä nopeasti. Ei siihen mennyt kuin muutama potku, mutta aika tuntui pitkältä siinä vaiheessa. Näin sinisen palkin ja olin jo helpottunut, että menihän se. Päätykosketuksen jälkeen seuraava muistikuva oli se ääni, joka tulee pienestä veden läiskytyksestä ja kun ilma pääsee suhahdellen huulisen välistä ulos. Oli se friikki olo kun joskus kunnolla huippaa, mutta vaan paljon häilyvämpi. Tavallaan tajuaa mitä tapahtuu, mutta samalla ei voi vaikuttaa siihen mitenkään. Huomasin pikku hiljaa, että roikun rataköydessä ja että tässähän nyitään ihan kunnolla. Stigu huusi, että nostakaa se ylös. Sen kuulin jo ihan selvästi ja samalla taisi olla poski jo vedessä. Kaikki selkeni nopeasti ja tilanne oli ohi ja nousin pystyyn. Tiesin kyllä heti mitä oli tapahtunut ja kuittasin altaan toiseen päähän, että se oli muuten ihan oikea. Minna siinä viereisellä radalla ei varmaan ehtinyt edes huomata ja Stigun huudolla ei ollut keneenkään mitään vaikutusta. Olo oli fyysisesti ihan mainio taas siinä vaiheessa.
Yritin kelata siinä päädyssä tarkkaan mitä tapahtui, mutta ei ollut mitään selkeää indikaatiota, että nyt meni yli. Oli vaan se sellanen pitkä tukala fiilis joka on joka dyykin lopussa, mutta ero oli ehkä se päätös jatkaa päätyyn vaikka järki käski ylös. Kun pääty läheni potku potkulta oli koko ajan helpompi päättää jatkaa. Pintautumista en muista vaan päätykösketuksesta tajunta meni ramppina alas ja tuli vähän ajan päästä takaisin.
Siinä kelattuani Martti kävi kommentoimassa että huhhuh, katoin kun Stigu veti viiskybäsen ja sukelsin toiseen päähän jubailemaan. Stigu ja Martti sano, että ne ajatteli että homma on ihan jees kun tulin pintaan - normaalin näkösesti pystyyn, maski naamalta, ja ilmat vaihtoon. Viitisen sekuntia kuulemma meni kun aloin roikkua köydessä, nykiä ja kallistumaan veteen päin. Sitten äijät heti tajusi homman nimen, Stigu ehti kelata että toiseen päätyyn kestää uimalla 15 sekuntia ja huusi sen sijaan. Sitten nousinkin itse ylös. Ehdin haukata kuitenkin hyvin ilmaa ja sillä hapella kesti hetken päästä ylös.
Että eka sambani sitten ja kerralla kunnolla. On sitä aiemminkin vähän huipannut mutta toi oli vähän eri luokkaa. Fiilis omasta harkintakyvystä koki ensin pienen kolauksen ja ikäänkuin hävetti. Tiesin kuitenkin, että kunto on mitä on ja pohjalla itselle kova hiihtolenkki ja maha täynnä. Vuoden toiset hallitreenit (!) oli siihen asti tuntunu menevän niin hyvin, että kokeilunhalu voitti. Ja mua ei yllytetty vaan kannustettiin. Toisin sanoen ei ollu mitään syytä vetää pakolla sitä altaanmittaa loppuun. Toinen pikkukolaus oli se että oon miettiny, että paljonkohan menis jos antais kerran mennä tappiin asti. Nyt tiedän että ei paljon enempää ja harmittaahan sekin. Hyvää tässä oli se oppi, että se kehon ilmoitus siitä että olis hyvä nousta on aika kohillaan ja sitä kannattaa kuunnella. Tämä on tietty yksilöllistä, mutta nyt tunnen oman fiilikseni paljon paremmin. Myös opin että ei tule mitään selvää kertalaaki-indikaatiota että nyt on menossa liian pitkälle. Sen tietää vasta kun meni jo. Kantapään kautta mä oon muutkin tärkeimmät oppini saanut, joten eipä tule toistumaan. Ja ne "ei ikinä yksin" jne. on sitten edelleen ihan asiapuhetta.
Kimi ja Minna heittivät mailissa hyvää kommenttia ja tarkensin paria juttua:
Fyysinen loppua kohti helpottaminen on sellanen jonka oon kuullut aiemminkin, mm. faijalta.
Oisinkin vähän toivonu jotain ton suuntasta varotusta ja sitä just yritin kelailla siellä päädyssä. Sellasta en suinkaan nyt tuntenu. Fyysisesti tuntu ihan yhtä paskalta, mutta tarkotin sitä että kun se pääty lähenee, on koko ajan vähemmän matkaa perille ja siten se päätös tsemata loppuun tuntu helpommalta joka potkulla.Ja en kiihdyttänyt loppua kohti vaan lähinnä tarkoitin pitäväni sen saman vähän paremman vauhdin koko matkalta ja siten ehkä valheellisesti luulin, että loppupätkä ois helpompi. Yritin pysyä rentona kuitenkin. Kuten Minna sanoi
, niin ilmeisesti loppu olikin kaikkea muuta kuin rentoa ja vauhdikasta. Tämä oli itelle vähän ylläri, kun tuntui että pystyin vielä keskittymään siihen menoon.Yhden asian pistin merkille; kun Niko tuli veden alla vastaan vetäen viimeistä siivua 75:sissa, Nikon delfiinipotkut olivat tosi tukkoiset, ihan kuin veden vastus olisi ollut tosi kova. Aiemmat delfarit olivat olleet tosi virtaviivaiset.
Mä en oo niin noitten metrien päälle, joten en oo ihan risana jos tulokset tästä vähän notkahtaa. En itse usko että edes notkahtaa. En oikeen pelästyny koko hommasta yhtään, joten vois luulla että oppi ei oo menny perille. Mindsetti kuitenkin muuttu nyt aika selkeesti ja uskon että tästä on vaan turvallisempaa jatkaa, ainakin tsiigaan muiden menoa vähän tarkemmin.
Toivottavasti tää taas vähän herättelee. Tsemiä vaan ja hallissa ja seurassa saa rypistellä, mutta ei liikaa. Avovedessä ei sit ihan senkään vertaa.